Äitiys ja yksinhuoltajuus

Ajattelin tehdä näin pitkästä aikaan postauksen mun äitiydestä ja minkälainen olen yksinhuoltajana. Kun plussasin minua pelotti, jouduin shokkiin. Olin 20 vuotias ja tein koulun terveydenhoitajalla raskaustestin mun siskon T :n painostamana, joka näytti kuten pelkäsinki plussaa. Kului päiviä ja aloin olemaan sujut asian kanssa, minusta tulisi äiti. Odotin innolla kaikenlaisia ultria, ja neuvolassa käyntiä. Ensin olin sitä mieltä että pärjään alusta astin ihan itse yksin, äitiys tulee kasvattaa mua niin paljon että kai mä ny yhdestä pienestä vauvasta selviän ihan yksin. Ja voin sanoa, onneksi palattiin L:n kanssa yhteen ja hän auttoi minua Violan kanssa, koska en olisi pärjännyt vaikka vauva olikin maailman helpoin.

Raskaus oli suht helppo, vähän närästi, suonta veti ihan kiitettävästi, liitoskipuja oli aika paljon, en kokenut ennenaikaisia supistuksia muitakuin harjoitus suppareita. Loppu vaiheessa raskautta tuli se turvotus ja verenpaineeni oli sillon tällön koholla. Minua ei edes jännittänyt eikä pelottanut itse synnytys. Suhtauduin siihen tosi tyynesti. Ihmiset kyseli että pelottaako, jännittääkö synnytys. Ei, oisko pitäny? En tiennyt mitä se tuo tullessaan vaikka koko raskauden ajan katsoin synnytys ja vauva ohjelmia, ikään kuin olisin hakenut minkälainen synnytys on. Ja voin sanoa, mulla se oli ihan erilainen, mukava kokemus.

Minä olen äitinä aika rauhallinen, Viola kun tekee tuhmuuksia ni tottakai torun. Viola kun nukkuu, minä otan rennosti katsomalla lempisarjaa. Mä siivoan kun Viola on hereillä ja Viola 'auttaa' mua siivoamisessa. Mä teen ruokaa itselleni ja Violalle, Viola syö nykyään lähestulkoon samaa ruokaa mitä minäkin. Ennen tykkäsin käyttää paljon mausteita, Violan myötä oon vähentäny ja omalle lautaselle laitan sitten enemmän. Olen myös alkanut äitinä ajattelee enemmän muita kuin itseäni. Ihmiset puhuu kuinka ihanaa on päästä ulos viikonloppuna, bilettää, rellestää, juoda itselleen hirveä krapula ja herätä vieraan miehen vierestä. Huh, itsekki olin joskus tuollainen, mutta mä olin viimeks ulkona heinäkuussa serkun vaimon kanssa kun piti parille lähteä... Noh, ei siitä sen enempää. Sen jälkeen, joo on tehnyt mieli ulos lähteä, joka viikonloppu, mutta sitten katson mun omaa pikkuista joka iloisena katsoo Junioria, leikkii Oscar kissan kanssa, nauraa ja tulee mun luo antaa pusuja niin ajattelen, etten mä halua ulos lähteä. Minulla on täällä kotona kaikkein kallein aarre, jonka kanssa mielelläni vietän viikonloppuni. Vaikka minulla olisi enää 10 euroa tilillä, ni katson että lapsella ja kissoilla on tarpeeksi ruokaa, minä kyllä pärjään hetken pienemmälläki ravinnolla. Äitiys on kasvattanut mua.

Olen myös yksinhuoltaja. Huoltajuus on koko ajan pysynyt mulla, mutta kesällä erottiin Violan isän kanssa. Olemme yhä sitä mieltä että huoltajuus pysyy minulla, L ottaa silloin tällöin Violan luokseen, Viola kun tykkää isästään niin paljon. Oon oppinu myös arvostamaan sitä omaa aikaa, joka näin yksinhuoltajana on aika kirjoilla, koska ei minulla hirveösti ole sellaisia ketkä pysty Violaa kahtomaan vaikka esim. sen aikaa ku käyn kavereiden kanssa leffassa. Taino, ei minulla ole edes enää hirveästi ystäviä kun muutin toiselle paikkakunnalle, tulin raskaaksi ja äidiksi. Tai ainakin siltä minusta tuntuu. Mutta kyllä mä pyydän apua kun sitä tarviin. Mulla on ihana perhe jotka auttavat minua mielellään lapsen hoidossa, eläinten hoidossa, ihan kaikessa oikeastaan. Ja mä uskallan pyytää apua. Se ei tee äidistä/ihmisestä huonoa/heikkoa jos haluaa vaikka nukkua, tai siivota rauhassa asunnon lattiasta kattoon. Jos joku ystävistäni haluaa katsoa Violaa sen aikaa ku käyn vaikka kaupassa, niin okei, miksei. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin mä en ymmärrä niitä äitejä, jotka ei halua pyytää apua vaikka ovat palaneet jo ihan loppuun? Mä en ees koe että mä tarvitsisin niin paljon apua mitä mulle tarjotaan mutta silti otan sitä vastaan ihan mielelläni. Violan isäki sanoi että ottaa mielellään Violan luokseen syysloma viikolla pariks yöks jotta saan rentoutua, kun tulevat sairaalajaksot stressaa mua niiiiiiin paljon.

Opiskelen myös. Mulla alkoi opinnot elokuussa, pelotti ja jännitti itse mennä kouluun vuoden lomailun jälkeen ja jännitti laittaa Viola hoitoon vain 9kk ikäisenä, mutta voin sanoa että hyvin on mennyt, Viola viihtyy ja nauttii olla hoidossa. Mulla on joka päivä ikävä lasta kun oon koulussa/työharjottelussa, mutta päivä päivältä arvostan enemmän meidän yhteisiä aikojamme. Ja se ei tee minusta huonoa äitiä, jos haluan itselleni ammatin ennen kuin olen 50 vuotias ja haluan elättää itseni ja lapseni kunnolla, enkä vaan naurettavilla kelan ja sossuin tuilla.

                                                              --------------------

Tämän viikon ollaan Violan kanssa oltu kotona, koska sille tuli vesirokko ja mulle just sopivasti tuli flunssa ni sain sairastaa ihan rauhassa. Ensi viikolla taas ahkerasti töihin ja sit onki taas loma. Ja ah, sit koittaakin 26.10 kun lähdetään Violan kanssa Helsinkiin moikkaamaan muita ihania äitejä ja heidän vauvojaan. Eikä saa unohtaa Violan kummia, jota käydään moikkaamassa myös. Toinen Violan kummeista on silloin kotipaikkakunnallaan niin sen takia ei nähdä, mut sovittiin että nähdään niin pian kuin mahdollista.

Tosiaan Violalle on tulossa anestesiamagneetti kuvaus ja ollaan yks kokonainen päivä sairaalassa kun otetaan aivosähkökäyrää. Stressaavaa. Toivotaan että menee hyvin ja mitään ei todellakaan olisi.

Lots of kisses <3

Hanna